Jeejee, tauti vaan jatkuu... Eilen piti käydä jo sairaalassakin tän takia, löyty uusia diagnooseja ja sain viikon antibioottikuurin. Kunpa ne auttais nopeesti, on niin hirveet kivut välillä, eikä särkylääkkeet ainakaa toimi ollenkaan.

Poikkis on kyllä yrittäny olla nätisti nyt kun oon sairastellu, kyl se ihan kiitettävästi minua hoivaa... Joskin se suhtautuu muhun enemmän niinku sairastuneeseen lapseen.

Siit ihastuspojasta en oo nyt oikein varma kyl... Tos viime viikon lopulla se laitto viestiä ja kyseli, että haluanko nyt oikeesti sen kanssa jotain vai en, ku ei minusta kuulemma aina oikein ota selkoa... Hyvin varovasti mainitsin, että voisin mahdollisesti halutakin - ja sen jälkeen sen viestit on ollu melko neutraaleja. No mutta aika näyttää, kuinka käy.

Nyt särkee kyl päätä sen verran pahasti, että taidan palata sairasvuoteelleni.

Eilinen ilta oli aivan loistava, se meni poikakaverin kanssa tapellessa. Yritin taas kerran keskustella sen kans noista aiemmin mainituista asiosta, mut eipä se edelleenkään edes halunnu ymmärtää, mitä se saa aikaan tolla käytöksellään. Se ehkä tuntu kaikkein pahimmalta, ettei mun tunteilla oo toiselle mitään merkitystä... Saatiin loppuillasta oikein kunnon riitakin aikaiseksi, jossain vaiheessa menin suutuspäissäni sanomaan, että "se on kuule näin lähellä (havainnollistava ele) että meen käymään vieraissa!" Sehän hermostu siitä ihan täysin ja lähti ulos pariksi tunniksi. Kyllä parisuhde on hieno asia!

 

Toivoisin kyllä koko ajan, että voisin vaan olla jonkun muun kanssa... En tajua, mikä siin eroamisessa on nyt niin erinomasen hankalaa. Sen jälkeenhän vois vapaasti kattella, miten sen ihastuksen kanssa lähtis juttu käyntiin jne...

 

Mutta sitte iloisiin uutisiin: En oo edelleenkään saanu syötyä oikein mitään, eli paino on varmasti pudonnu ainakin sen 2-3 kiloa!

Tänään sain vihdoin aikaseks alkaa kirjottamaan tänne... Oon jo iät ja ajat halunnu pitää nettipäiväkirjaa, mut ei oo vaan muka ehtinyjaksanujne. Kivasti oon ny ollu koko viikon kipeenä, pari päivää olin niin kovassa kuumeessa etten päässy edes sängystä ylös. Tuntu vähä avuttomalta kyl sellane. Mut ainakaa ei oo ruoka maistunu, eli hyvällä tuurilla on saattanu parikin kiloo pudota:) Olis kyl syytäki, et pääsee kesäks sitte kuntoon (kunto= 45kg). Sit ehkä kelpaiskin jo jollekin... Tai no, kyl nytkin kai kelpais, mut ikävä kyllä vaan kaikille muille paitsi sille jolle pitäis, eli poikakaverille... Tää on aika monia viikkoja jo ollu näin, että tunnen jääväni aivan liian vähälle huomiolle (ja on tää suhde muutenkin aika kuollu, ei tehä juuri mitää yhessä jne). Ei puhuminenkaa auta yhtää tässä. En tiiä, kauanko jaksan tämmöstä suhdetta enää... Kun jos sitä huomioo ei omalta mieheltä tuu, niin tokihan sitä ottaa vastaan sieltä mistä sitä saa. Pelkään et meen ja petän sitä vielä jossain vaiheessa, ja sitä en kyl tosiaankaan halua tehdä. Reilumpaahan olis tietenkin laittaa poikki vaan, mut sitäkää ei pysty tekee, ku jotenkin vaan toivois et asiat alkais viel mennä hyvin. Vaik en kyl oo ihan täysin viattomana jaksanu kärsiä edes tähän asti... Oon menny yhteen toiseen poikaan ihastumaan, enkä juurikaan oo yrittäny lakata ajattelemasta sitä. Päinvastoin, näen sitä ihan säännöllisesti & viestitkin kulkee suht tiheeseen... Tunne on ilmeisesti ihan molemminpuolinen, sen osalta ehkä vielä enempikin (on se sen verran puhunu jo siitä, että haluais olla enempi ku kaveri etc.). En oo sen kans kuitenkaa mitään sen ihmeempiä tehny, mitä nyt aivan viattomasti koskenu ja joskus kännipäiten vähä suudellu. Ei hitto, hävettää tää avautuminen kyl niin paljon, etten kykene pisempään jatkaan tällä kertaa.